Onnellisuudesta

Varautukaa jälleen kerran siihen, että mua väsyttää, vituttaa ja risoo, kammoksuttaa ja ennen kaikkea pelottaa joku asia. Mä koen, etten oikeen osaa kirjottaa muista asioista kuin niistä, jotka oikeesti vaikuttaa mun mielialaan niin paljon, et ne on vaan pakko jakaa muille. Toisaalta koen, että myös moni muu miettii näitä samoja asioita ja uskon, että joku muukin löytää jotain samoja ajatuksia oman pääkoppansa sisältä kuin tästä tekstioksennuksesta.

Kirjotin varmaan tasan vuosi sitten fiiliksiä siitä, millaiseksi koen opiskeluni ja mitä teen kun, siitä ei oikein meinannut tulla mitään. Ajattelin, että yhdistelemällä muita aineita venäjänopintojeni kanssa, pystyisin jotenkin suorittamaan opiskeluni loppuun. Mutta kun en voi. Joka ikinen päivä löydän itseni mutisemassa vitun vittua jossain kohtaa päivää, ja se ei vaan oikeesti tunnu ihan sen arvoiselta. Moni kiroilee opiskeluittensa aikana jossain kohtaa, että kylläpä on typerää ja enpä jaksa tätä lukea kun on niin tylsää, mutta minä en oikeasti koe opintojani vain tylsinä ja pitkästyttävinä, mutta myös täysin turhina. Mä en oikeasti halua kääntäjäksi. Mä en itseasiassa luultavasti halua tehdä mitään työtä tulevaisuudessa missä pitäisi hyödyntää venäjän kieltä. Kun eikö yliopistoon mennä opiskelemaan sellasia asioita, joista haluaa tietää lisää ja opintojen ohella tiedonjanon kuuluisi vain kasvaa tai vähintään pysyä samana? Musta kääntäminen on ihan kivaa, mutta voisin tehdä sitä ihan huvin vuoksi aiheista, jotka minua oikeasti kiinnostavat, mutta luovuttaisin kuitenkin jossain kohtaa kun en kokisi olevani siinä tarpeeksi hyvä tai sitten muistan, että hei, mullahan jäi eilen Friendien vitostuottarin nelosjakso kesken ja siirryn siihen, koska koen sen paljon mielekkäämpänä. Siirtyisin siihen myös siksi, että kääntäessä mua melkein joka kerta alkaa itkettämään. Se on aivan sama mitä venäjänläksyjä tai projekteja teen, jossain kohtaa alan jokainen kerta itkemään. Niiden loppuun saattaminen tuntuu niin pakotetulta ja tunnen kuin olisin jälleen kirjoittamassa ruotsiksi ainetta musiikista lukiossa. Eli teen sen vain sen takia, koska on pakko. En siksi, että haluan oppia ja olla parempi kielitaidoltani. Olen ainakin sata kertaa vaan pysähtynyt ja miettinyt ääneen, että mitä helvettiä mä teen. Opiskelen jotain pääaineenani, mihin en halua työllistyä. Se ei vaan voi olla oikea fiilis opiskellessa vapaaehtoisesti yliopistossa.

Silti mä esimerkiksi ilmottauduin kieliharjoittelujaksolle Tveriin, joka kestää kolme kuukautta maaliskuun alusta toukokuun loppuun. Se kuulosti alkuun hyvin pelottavalta ja kuulostaa kyllä vieläkin, mutta lähinnä odotan sitä jo innolla. Kurssikaverini ovat ainut syy tällä hetkellä miksi jaksan raahautua luennoille, ja sen seikkailun pääsen jakamaan näiden ihanien ihmisten kanssa yhdessä, joka tekee siitä hieman vähemmän pelottavaa. Ehkä jopa ihan kivaa. Kurssikavereideni mielipiteet minun opiskeluitteni jatkamisesta jakautuvat kolmeen mielipiteeseen:

- "EEEEEIII TULEE NIIN KOVA IKÄVÄ ET VOI JÄTTÄÄ MEITÄ!!!!!!!"
- "Eiks toi oo vähän niinkun jo sit luovuttamista? Oot jo kaks vuotta jaksanut niin hyvinhän sen kolmannenkin sit jaksaa, kun täytyy periaatteessa tehä vaan kandi ja that's it. Äläs nyt, kyllä se siitä."
- "Ymmärrän, mulla on ihan täysin samat fiilikset. Oon ihan hukassa. Motivaatio kun taas ihan lukukauden alusta saakka ollut se nolla."

Kaksi ensimmäistä vastausta omiin mietteisiini tuntuu lähinnä siltä, ihan kuin masentuneelle ihmiselle sanoisi vaan, että: "Piristys nyt! Pää pystyyn vaan ja koitat ajatella onnellisia asioita!". Kun ihan tosissaan siinä kohtaa kun mä mietin joka viikko, että pitäiskö käydä juttelemassa jollekin siitä faktasta, etten pysty olemaan yhtäkään päivää itkemättä sen takia, että oon niin stressaantunut ja epätyytyväinen elämäntilanteeseeni, niin mulla ei ihan ekana tuu mieleen jonkun kommentit siitä, että koulussa tulee iha himo tylsää ilman mua. Myös oikeasti todella pahalta tuntuu se, kun joku sanoo sua luovuttajaksi. Onko luovuttaminen loppujen lopuksi niin huono asia? Onko näiden ihmisten mielestä siis ihan normaalia, että ignooraan oikeat tunteeni ja vaan puserran itseni tekemään asioita, jotka saamat minut henkisesti ja fyysisesti voimaan pahoin. Luovuttaminen kuulostaa nyt niin hyvältä vaihtoehdolta. Se tuntuu siltä, että itken luultavasti onnesta aika kauan kun tajuan, että mun ei tarvitse enää ikinä tehdä jotain sellasta mikä on saanut mut näihin fiiliksiin mitä oon kokenut jo siinä vaiheessa kaksi vuotta.

Mutta onneksi kurssikaverini eivät olekaan niitä ainoita, jotka näitä mielipiteitä minun kohtalostani jakavat. Perheeni on tukenut minua opiskeluitteni aikana paljon ja varsinkin äitini on ollut minulle iso apu niinä päivinä kun en saa happea. Lähinnä itkukohtaukseni johtuvat siitä, että pelkään mitä sukulaiseni sanovat siitä, kun ilmoitan lopettaneeni yliopiston. Jo nyt, aika ajoin, keskustelujen välissä heillä on tapana puhua kouluttamattomista nuorista aika nasevaan sävyyn. "Eikö hän siis opiskele mitään? Siis tekee vaan töitä? Onks hän ees miettinyt mitään kouluja?". Koska aika vahvasti alkaa tuntua siltä, että ainut oikea työ on sellainen, johon vaaditaan korkeakoulutus ja kaikki muu on vähän sama kuin kulkisi julkisilla, rahvaiden hommaa. Mä koen olevani aika vahva ihminen, mutta sukulaisteni kanssa mielipiteiden esiintuominen tuntuu hyvin vaikealta. Tai jos jokainen ei ole samaa mieltä, niin sitten on kyllä jo syy vähän mököttääkin. Meillä nuorilla on vain niin kapea ajatusmaailma ja emmehän me vielä mistään tiedä. Kaikki meidän tietomme nyt vain on jotain mikä luettiin äsken netistä ja nyt siihen sitten uskotaan niin sokeasti. Jouduin esimerkiksi isälleni selittämään tällä viikolla, että ei, isi ei, minä en ole syönyt maitotuotteita yli puoleen vuoteen enkä lihaa kohta puoleentoista vuoteen. Hän oli järkyttynyt, vaikka olen sen tainnut jo aika monta kertaa tuoda esille esimerkiksi kesäisin kieltäytyessäni grillauksen antimista, jotka koostuvat Isilässä yleensä makkarasta, sisäfileestä, halloum-juustosta ja ribseistä. Välillä olo on vain sellainen, että olenko oikeasti niin epäuskottava, että asioista on pakko jankata monta monta monta kertaa ennen kuin ne oikeasti omaksutaan. Vehnää en ole voinut syödä kevään jälkeen enää ollenkaan, mutta esimerkiksi mummini tuntui kovin loukkaantuvan siitä, kun en pari viikkoa takaperin ottanut kahvikupposeni kanssa hillomunkkia ENKÄ EDES KEKSIÄ. Olen tästäkin maininnut jo monta kertaa, että kyllä, minä saan siitä sellaisen paskahalvauksen, että itken ääneen kivusta, mutta tämäkin sitten varmaan menee kategoriaan "heikkojen turhaa valittamista". Jos mahdollisen vehnäallergiani hyväksyminen on näin vaikeaa, niin miten kukaan sukulaisistani tulee ottamaan tosissaan opiskeluitteni lopettamista? Luultavasti olen vain tyhmä ja liian nuori ymmärtämään, että mitä nyt menetänkään luopuessani opiskelupaikastani. Ehkä ahdistuksen tunteeni ovat vain heikkoutta ja turhaa nössöilyä, ihan kuin jokainen ei välillä kokisi opiskelujaan inhottavina.

Mä en vain nää sitä niin, että arjen pitäisi olla pakkopullaa päivästä toiseen.

Kesä oli mahtava. Pääsin kesätoihin torille, jossa päivät pitkät leivottiin, otettiin kuvia kakkusista, palveltiin asiakkaita ja ennen kaikkea, paistettiin niin maan perkeleesti vohveleita. Päivät oli välillä ihan kamalia. Ne olivat sellasia, että torimökissä melkein pyörtyiltiin kuumuuden takia ja saatiin esimerkiksi ripuli kesken kauhean ruuhkan tai sitten vaan vitutti kun astiat ei pessyt itseään. Mutta huolimatta siitä, kesä oli ihanaa. Uusi pomo, ihanat työkaverit ja luova työympäristö tuntu pitkästä aikaa niin mukavalta. Mökki oli loppukesästä sellainen paikka, jonne oli ikävä yhden vapaapäivän jälkeen. Sinne mentiin viettämään vapaapäivää Heidin, Mirvan ja Pihlan kanssa ihan muuten vaan, koska niinkin ahtaassa ja käryisessä tilassa feng shui oli parempi kuin yhdelläkään luennolla tai työpaikalla on koskaan ollut.  Se sama fiilis, mikä mulla oli kesällä töissä on myös siirtynyt kotiini siinä muodossa, että olen alkanut rakastamaan ruuanlaittoa ja leipomista enemmän kuin ennen. Varsinkin leipoessa, tunnen olevani ehkä kaikista onnellisin mitä voin marraskuun pimeinä iltoina olla. Kuunnella ihan täysillä Kelaa ja vaan maustaa porkkanakakkua.

Mitä jos mä voisin tehdä sitä ihan joka päivä, ja joku vaikka maksais siitä palkkaakin? Se on ehkä oikeasti mahdollista ensi syksynä. Mulle on mahdollisesti avautumassa ovi parempaan elämään, ilman opiskelua. Mulle on hiljaa varjoissa vähän lupailtu kahvilatyöntekijänpaikkaa, joka alkaisi syksyllä suoraan kesätöiden jälkeen. Tiedättekö kuinka innoissani oon siitä? Koska kokisin, että ehkä pitkästä aikaa voisin kokea arkeni mielekkääksi ja voisin viettää suurimman osan päivistäni inspiroivassa ympäristössä ihmisten kanssa, joista oikeasti pidän. Pystyisin säästämään rahaa ja nähdä maailmaa. Sitähän mä oon halunnut jo kauan. Ja jos, tämä ovi ei aukeutuisikaan, olen miettinyt myös mahdollisuuttani lähteä vaihtoon Saksaan tai Espanjaan. Aloitin molempien kielten opiskelun syksyn alussa, ja niiden opiskelu tuntuu ihanan yksinkertaiselta (paitsi saksan, se on oikeesti osittain kamalaa paskaa, mutta niin on myös toisaalta leipominen, kun odotat, että kakku tulee uunista). Elämääni on myös astunut ihminen, joka palaa kotiinsa Saksaan vähän ajan kuluttua. Enkä lähde kieltämään, etteikö tämäkin hieman vaikuttaisi päätöksentekooni. Oon vaan pitkästä aikaa tosi onnellinen jonkun kanssa ja pelkään, että sen henkireiän poistuessa arjesta oon taas vaan yksi pieni harmaa möllykkä, joka löytää jokaisesta kuunnellusta kappaleesta jotain, minkä voi yhdistää siihen tiettyyn henkilöön. Kyllä te tiiätte mitä tarkoitan.

Oon vaan pikkuhiljaa ymmärtänyt onnellisuuden merkityksen elämässäni. Koen, että mä ansaitsen olla onnellinen. Jokainen ansaitsee. Mä oon onnellinen sillon, kun ulkona sataa ja mulla on jääkaapissa niin paljon ruokaa, ettei tartte raahautua lähi Siwaan ostamaan masennusmässyä pimeydestä selviytymiseksi. Mä oon onnellinen sillon, kun nään, että mun ystävät nauraa. Oon onnellinen sillon, kun suutelen. Oon onnellinen sillon, kun juon ensin shotin vodkaa, sitten syön palan suolakurkkua ja juon päälle karpalomehua. Oon onnellinen, kun tuntematon koira hymyilee mulle. Oon onnellinen, kun keitän täydelliset kananmunat. Oon onnellinen, kun Veera on lukenut mun ajatukset ja ostanut talouspaperia. Oon onnellinen, kun Nilla on onnellinen. Oon onnellinen, kun iskä pystyy pelaamaan taas jääkiekkoa ja oon onnellinen kun äiti on rakastunut. Mun elämässä on paljon asioita, joiden takia oon joka päivä onnellinen. Oon alkanut löytämään sellasia asioita mun elämästä, joista haluan pitää kiinni ja myös sellasia, joista oon vaan päästänyt suosiolla irti. Mä en tykkää luovuttaa helpolla, vaan yleensä tahdon nähdä asioiden eteen ensin vaivaa ja vasta sitten heittää hanskat tiskiin, jos tilanne näyttää aivan mahdottomalta. Esimerkiksi mulla on sellainen ystävä, jonka oon tuntenut vuosikausia, mutta ollaan nykyään vaan niin erilaisia, että hänen seurassa musta omalla äänellä puhuminenkin tuntuu vaikealta. Jos jonkun ihmisen kanssa oleminen on niin vaikeeta, niin onko se ystävyys sen arvoista? Mun mielestä ystävien pitäisi olla se voimavara, jonka jokainen tarvitsee lähellensä. Ja onneksi mulla onkin monta parasta ystävää, joista välitän ihan kamalasti.

Mä aion pyrkiä onnellisuuteen.