Onnellisuudesta

Varautukaa jälleen kerran siihen, että mua väsyttää, vituttaa ja risoo, kammoksuttaa ja ennen kaikkea pelottaa joku asia. Mä koen, etten oikeen osaa kirjottaa muista asioista kuin niistä, jotka oikeesti vaikuttaa mun mielialaan niin paljon, et ne on vaan pakko jakaa muille. Toisaalta koen, että myös moni muu miettii näitä samoja asioita ja uskon, että joku muukin löytää jotain samoja ajatuksia oman pääkoppansa sisältä kuin tästä tekstioksennuksesta.

Kirjotin varmaan tasan vuosi sitten fiiliksiä siitä, millaiseksi koen opiskeluni ja mitä teen kun, siitä ei oikein meinannut tulla mitään. Ajattelin, että yhdistelemällä muita aineita venäjänopintojeni kanssa, pystyisin jotenkin suorittamaan opiskeluni loppuun. Mutta kun en voi. Joka ikinen päivä löydän itseni mutisemassa vitun vittua jossain kohtaa päivää, ja se ei vaan oikeesti tunnu ihan sen arvoiselta. Moni kiroilee opiskeluittensa aikana jossain kohtaa, että kylläpä on typerää ja enpä jaksa tätä lukea kun on niin tylsää, mutta minä en oikeasti koe opintojani vain tylsinä ja pitkästyttävinä, mutta myös täysin turhina. Mä en oikeasti halua kääntäjäksi. Mä en itseasiassa luultavasti halua tehdä mitään työtä tulevaisuudessa missä pitäisi hyödyntää venäjän kieltä. Kun eikö yliopistoon mennä opiskelemaan sellasia asioita, joista haluaa tietää lisää ja opintojen ohella tiedonjanon kuuluisi vain kasvaa tai vähintään pysyä samana? Musta kääntäminen on ihan kivaa, mutta voisin tehdä sitä ihan huvin vuoksi aiheista, jotka minua oikeasti kiinnostavat, mutta luovuttaisin kuitenkin jossain kohtaa kun en kokisi olevani siinä tarpeeksi hyvä tai sitten muistan, että hei, mullahan jäi eilen Friendien vitostuottarin nelosjakso kesken ja siirryn siihen, koska koen sen paljon mielekkäämpänä. Siirtyisin siihen myös siksi, että kääntäessä mua melkein joka kerta alkaa itkettämään. Se on aivan sama mitä venäjänläksyjä tai projekteja teen, jossain kohtaa alan jokainen kerta itkemään. Niiden loppuun saattaminen tuntuu niin pakotetulta ja tunnen kuin olisin jälleen kirjoittamassa ruotsiksi ainetta musiikista lukiossa. Eli teen sen vain sen takia, koska on pakko. En siksi, että haluan oppia ja olla parempi kielitaidoltani. Olen ainakin sata kertaa vaan pysähtynyt ja miettinyt ääneen, että mitä helvettiä mä teen. Opiskelen jotain pääaineenani, mihin en halua työllistyä. Se ei vaan voi olla oikea fiilis opiskellessa vapaaehtoisesti yliopistossa.

Silti mä esimerkiksi ilmottauduin kieliharjoittelujaksolle Tveriin, joka kestää kolme kuukautta maaliskuun alusta toukokuun loppuun. Se kuulosti alkuun hyvin pelottavalta ja kuulostaa kyllä vieläkin, mutta lähinnä odotan sitä jo innolla. Kurssikaverini ovat ainut syy tällä hetkellä miksi jaksan raahautua luennoille, ja sen seikkailun pääsen jakamaan näiden ihanien ihmisten kanssa yhdessä, joka tekee siitä hieman vähemmän pelottavaa. Ehkä jopa ihan kivaa. Kurssikavereideni mielipiteet minun opiskeluitteni jatkamisesta jakautuvat kolmeen mielipiteeseen:

- "EEEEEIII TULEE NIIN KOVA IKÄVÄ ET VOI JÄTTÄÄ MEITÄ!!!!!!!"
- "Eiks toi oo vähän niinkun jo sit luovuttamista? Oot jo kaks vuotta jaksanut niin hyvinhän sen kolmannenkin sit jaksaa, kun täytyy periaatteessa tehä vaan kandi ja that's it. Äläs nyt, kyllä se siitä."
- "Ymmärrän, mulla on ihan täysin samat fiilikset. Oon ihan hukassa. Motivaatio kun taas ihan lukukauden alusta saakka ollut se nolla."

Kaksi ensimmäistä vastausta omiin mietteisiini tuntuu lähinnä siltä, ihan kuin masentuneelle ihmiselle sanoisi vaan, että: "Piristys nyt! Pää pystyyn vaan ja koitat ajatella onnellisia asioita!". Kun ihan tosissaan siinä kohtaa kun mä mietin joka viikko, että pitäiskö käydä juttelemassa jollekin siitä faktasta, etten pysty olemaan yhtäkään päivää itkemättä sen takia, että oon niin stressaantunut ja epätyytyväinen elämäntilanteeseeni, niin mulla ei ihan ekana tuu mieleen jonkun kommentit siitä, että koulussa tulee iha himo tylsää ilman mua. Myös oikeasti todella pahalta tuntuu se, kun joku sanoo sua luovuttajaksi. Onko luovuttaminen loppujen lopuksi niin huono asia? Onko näiden ihmisten mielestä siis ihan normaalia, että ignooraan oikeat tunteeni ja vaan puserran itseni tekemään asioita, jotka saamat minut henkisesti ja fyysisesti voimaan pahoin. Luovuttaminen kuulostaa nyt niin hyvältä vaihtoehdolta. Se tuntuu siltä, että itken luultavasti onnesta aika kauan kun tajuan, että mun ei tarvitse enää ikinä tehdä jotain sellasta mikä on saanut mut näihin fiiliksiin mitä oon kokenut jo siinä vaiheessa kaksi vuotta.

Mutta onneksi kurssikaverini eivät olekaan niitä ainoita, jotka näitä mielipiteitä minun kohtalostani jakavat. Perheeni on tukenut minua opiskeluitteni aikana paljon ja varsinkin äitini on ollut minulle iso apu niinä päivinä kun en saa happea. Lähinnä itkukohtaukseni johtuvat siitä, että pelkään mitä sukulaiseni sanovat siitä, kun ilmoitan lopettaneeni yliopiston. Jo nyt, aika ajoin, keskustelujen välissä heillä on tapana puhua kouluttamattomista nuorista aika nasevaan sävyyn. "Eikö hän siis opiskele mitään? Siis tekee vaan töitä? Onks hän ees miettinyt mitään kouluja?". Koska aika vahvasti alkaa tuntua siltä, että ainut oikea työ on sellainen, johon vaaditaan korkeakoulutus ja kaikki muu on vähän sama kuin kulkisi julkisilla, rahvaiden hommaa. Mä koen olevani aika vahva ihminen, mutta sukulaisteni kanssa mielipiteiden esiintuominen tuntuu hyvin vaikealta. Tai jos jokainen ei ole samaa mieltä, niin sitten on kyllä jo syy vähän mököttääkin. Meillä nuorilla on vain niin kapea ajatusmaailma ja emmehän me vielä mistään tiedä. Kaikki meidän tietomme nyt vain on jotain mikä luettiin äsken netistä ja nyt siihen sitten uskotaan niin sokeasti. Jouduin esimerkiksi isälleni selittämään tällä viikolla, että ei, isi ei, minä en ole syönyt maitotuotteita yli puoleen vuoteen enkä lihaa kohta puoleentoista vuoteen. Hän oli järkyttynyt, vaikka olen sen tainnut jo aika monta kertaa tuoda esille esimerkiksi kesäisin kieltäytyessäni grillauksen antimista, jotka koostuvat Isilässä yleensä makkarasta, sisäfileestä, halloum-juustosta ja ribseistä. Välillä olo on vain sellainen, että olenko oikeasti niin epäuskottava, että asioista on pakko jankata monta monta monta kertaa ennen kuin ne oikeasti omaksutaan. Vehnää en ole voinut syödä kevään jälkeen enää ollenkaan, mutta esimerkiksi mummini tuntui kovin loukkaantuvan siitä, kun en pari viikkoa takaperin ottanut kahvikupposeni kanssa hillomunkkia ENKÄ EDES KEKSIÄ. Olen tästäkin maininnut jo monta kertaa, että kyllä, minä saan siitä sellaisen paskahalvauksen, että itken ääneen kivusta, mutta tämäkin sitten varmaan menee kategoriaan "heikkojen turhaa valittamista". Jos mahdollisen vehnäallergiani hyväksyminen on näin vaikeaa, niin miten kukaan sukulaisistani tulee ottamaan tosissaan opiskeluitteni lopettamista? Luultavasti olen vain tyhmä ja liian nuori ymmärtämään, että mitä nyt menetänkään luopuessani opiskelupaikastani. Ehkä ahdistuksen tunteeni ovat vain heikkoutta ja turhaa nössöilyä, ihan kuin jokainen ei välillä kokisi opiskelujaan inhottavina.

Mä en vain nää sitä niin, että arjen pitäisi olla pakkopullaa päivästä toiseen.

Kesä oli mahtava. Pääsin kesätoihin torille, jossa päivät pitkät leivottiin, otettiin kuvia kakkusista, palveltiin asiakkaita ja ennen kaikkea, paistettiin niin maan perkeleesti vohveleita. Päivät oli välillä ihan kamalia. Ne olivat sellasia, että torimökissä melkein pyörtyiltiin kuumuuden takia ja saatiin esimerkiksi ripuli kesken kauhean ruuhkan tai sitten vaan vitutti kun astiat ei pessyt itseään. Mutta huolimatta siitä, kesä oli ihanaa. Uusi pomo, ihanat työkaverit ja luova työympäristö tuntu pitkästä aikaa niin mukavalta. Mökki oli loppukesästä sellainen paikka, jonne oli ikävä yhden vapaapäivän jälkeen. Sinne mentiin viettämään vapaapäivää Heidin, Mirvan ja Pihlan kanssa ihan muuten vaan, koska niinkin ahtaassa ja käryisessä tilassa feng shui oli parempi kuin yhdelläkään luennolla tai työpaikalla on koskaan ollut.  Se sama fiilis, mikä mulla oli kesällä töissä on myös siirtynyt kotiini siinä muodossa, että olen alkanut rakastamaan ruuanlaittoa ja leipomista enemmän kuin ennen. Varsinkin leipoessa, tunnen olevani ehkä kaikista onnellisin mitä voin marraskuun pimeinä iltoina olla. Kuunnella ihan täysillä Kelaa ja vaan maustaa porkkanakakkua.

Mitä jos mä voisin tehdä sitä ihan joka päivä, ja joku vaikka maksais siitä palkkaakin? Se on ehkä oikeasti mahdollista ensi syksynä. Mulle on mahdollisesti avautumassa ovi parempaan elämään, ilman opiskelua. Mulle on hiljaa varjoissa vähän lupailtu kahvilatyöntekijänpaikkaa, joka alkaisi syksyllä suoraan kesätöiden jälkeen. Tiedättekö kuinka innoissani oon siitä? Koska kokisin, että ehkä pitkästä aikaa voisin kokea arkeni mielekkääksi ja voisin viettää suurimman osan päivistäni inspiroivassa ympäristössä ihmisten kanssa, joista oikeasti pidän. Pystyisin säästämään rahaa ja nähdä maailmaa. Sitähän mä oon halunnut jo kauan. Ja jos, tämä ovi ei aukeutuisikaan, olen miettinyt myös mahdollisuuttani lähteä vaihtoon Saksaan tai Espanjaan. Aloitin molempien kielten opiskelun syksyn alussa, ja niiden opiskelu tuntuu ihanan yksinkertaiselta (paitsi saksan, se on oikeesti osittain kamalaa paskaa, mutta niin on myös toisaalta leipominen, kun odotat, että kakku tulee uunista). Elämääni on myös astunut ihminen, joka palaa kotiinsa Saksaan vähän ajan kuluttua. Enkä lähde kieltämään, etteikö tämäkin hieman vaikuttaisi päätöksentekooni. Oon vaan pitkästä aikaa tosi onnellinen jonkun kanssa ja pelkään, että sen henkireiän poistuessa arjesta oon taas vaan yksi pieni harmaa möllykkä, joka löytää jokaisesta kuunnellusta kappaleesta jotain, minkä voi yhdistää siihen tiettyyn henkilöön. Kyllä te tiiätte mitä tarkoitan.

Oon vaan pikkuhiljaa ymmärtänyt onnellisuuden merkityksen elämässäni. Koen, että mä ansaitsen olla onnellinen. Jokainen ansaitsee. Mä oon onnellinen sillon, kun ulkona sataa ja mulla on jääkaapissa niin paljon ruokaa, ettei tartte raahautua lähi Siwaan ostamaan masennusmässyä pimeydestä selviytymiseksi. Mä oon onnellinen sillon, kun nään, että mun ystävät nauraa. Oon onnellinen sillon, kun suutelen. Oon onnellinen sillon, kun juon ensin shotin vodkaa, sitten syön palan suolakurkkua ja juon päälle karpalomehua. Oon onnellinen, kun tuntematon koira hymyilee mulle. Oon onnellinen, kun keitän täydelliset kananmunat. Oon onnellinen, kun Veera on lukenut mun ajatukset ja ostanut talouspaperia. Oon onnellinen, kun Nilla on onnellinen. Oon onnellinen, kun iskä pystyy pelaamaan taas jääkiekkoa ja oon onnellinen kun äiti on rakastunut. Mun elämässä on paljon asioita, joiden takia oon joka päivä onnellinen. Oon alkanut löytämään sellasia asioita mun elämästä, joista haluan pitää kiinni ja myös sellasia, joista oon vaan päästänyt suosiolla irti. Mä en tykkää luovuttaa helpolla, vaan yleensä tahdon nähdä asioiden eteen ensin vaivaa ja vasta sitten heittää hanskat tiskiin, jos tilanne näyttää aivan mahdottomalta. Esimerkiksi mulla on sellainen ystävä, jonka oon tuntenut vuosikausia, mutta ollaan nykyään vaan niin erilaisia, että hänen seurassa musta omalla äänellä puhuminenkin tuntuu vaikealta. Jos jonkun ihmisen kanssa oleminen on niin vaikeeta, niin onko se ystävyys sen arvoista? Mun mielestä ystävien pitäisi olla se voimavara, jonka jokainen tarvitsee lähellensä. Ja onneksi mulla onkin monta parasta ystävää, joista välitän ihan kamalasti.

Mä aion pyrkiä onnellisuuteen. 

Vitun hipit, parantakaa maailmanne itu kerrallaan!

Elikkästen, tästä lähtee otsikon mukaan kunnon lihansyöjien haukkumisteksti, jonka avulla koitan herättää ihmisissä jo nykyistä enemmän vihaa meitä vegaaneja kohtaan. Koska mehän olemme niitä typeriä jeesustelijoita, jotka luulevat, että eläinperäisten ruokien syömisen lopettamisella olisi muka oikeasti jotain merkitystä. Mä oon se tyyppi, jolle on aina pienestä pitäen syötetty lihaa, maitotuotteita ja kananmunia, siihen pisteeseen saakka, että niistä luopuminen on ollut nyt ihan helvetin vaikeaa. Ostin viime viikolla viimeisen kerran itselleni kananmunia, mutta kalan aion pitää ruokavaliossani mukana vain sen takia, etten kehtaa olla sukujuhlissa se ärsyttävä hippi, joka ei syö mitään mitä normaalit ihmiset syövät. En itse koe yhtä suurta moraalikuolemaa kun nautin muiden ostamaa kalaa, kuin jos ostaisin sen itse. Oon kuullut sanottavan, että sellainen syömättömyys on röyhkeää ja turhaa huomionhakemista vain oman typerän aatteensa takia. Joten syön kalaa, koska omassa suvussani kasvisruokavaliota ei katsota kamalan hyvällä. Tykkään kyllä olla huomion keskipisteenä, mutta en silloin kun joku alkaa arvostelemaan omia elämäntapojani. (taustatietona: minä olen oikeassa, muut dorkia). Mut on varmaan tunnettu ihmisbiojäteastiana, koska ennen syksyä oon kirjaimellisesti syönyt ihan mitä vaan. Niin kuin muottiin kuuluu, minutkin on koukutettu pienestä pitäen rakastamaan karkkia, jäätelöä, suklaata, ihan mitä vain missä on sokeria. Olen myöskin kaatanut kurkustani alas joka ikisen lihatyypin mitä pöytään on vain tuotu. Minut on opetettu siihen, että lautaselta syödään kaikki pois. Meillä on ollut kotona sanontana, että: "Jos et jaksa syödä, eikä koiratkaan jaksa, niin Isi kyllä jaksaa!", eli siis periaatteessa kaikenlaisen ruuan syöminen on ollut sellainen hieno juttu. Ja nykypäivänä mun ruokailutavat olisi aikalailla samanlaiset kuin iskällä, ellen olisi tällainen ruokavammainen. Mulle oli siis aivan paskan hailee pari vuotta sitten, että mitä joku rastapää nakertaa jotain porkkanaa ja kertoo sen olevan parasta maapallolle.

Mun mielenkiinto kasvissyöntiä kohtaan on kuitenkin vaan kasvanut viimeisen vuoden sisällä. Kotona isilläni asuessani söin aikalailla sitä mitä jääkaapista löytyi, eli sokerijogurttia, kanasuikaleita, leipää, juustoa, kinkkua ja välillä jotain hedelmää ja kasvistakin, ellei se ollut mennyt jo huonoksi. Urheilin vuosi sitten lukulomalla paljon. Kävin salilla säännöllisesti joka aamu ennen päivän luku-urakkaa ja mulla oli hyvä fiilis, koska mun kropassa virtasi niin paljon endorfiineja, mutta jotenkin aina ruuan jälkeen mulle tuli paha olo. Sitten kun (luojalle kiitos) pääsin muuttamaan omaan kotiin elokuussa, lopetin pikku hiljaa lihan ostamisen ja keskityin saamaan proteiinini lähinnä maitotuotteista. Venytin kotona käymistä niin pitkään kun pystyin (eli kuun loppuun kun rahat loppui) ja sitten minun oli kohdattava iskä ja kerrottava etten syö enää lihaa. Iskän kulmakarvat nousivat korkealle ja sain vastaukseksi hieman säälivän naurahduksen ja pilkallisen kysymyksen: jaa no mikäs juttu tää nyt sit taas on? Kyllä isi, tämä on dieetti. Kasvisdieetti. No selitin, tilanteeni sillä, että koen eläimet enemmän ystävikseni kuin ruuakseni, enkä tahtonut, että yksikään eläin joutuisi kuolemaan minun takiani. Halveksin nykyään hieman niitä ihmisiä, jotka kertovat rakastavansa eläimiä, mutta nautiskelevat sitten kunnon pihviä Panchossa lauantai-iltana. Koska eihän se lehmä ole kuitenkaan sama asia kuin koira. Koira on fiksu. Myös kissa on fiksu. Mutta possu sitten taas on vitun tyhmä.

Vaikka faktahan on se, että tuotantoteollisuudessa kuolevat eläimet kärsivät valitettavasti kivuliaan ja epäammattimaisesti tuotetun kuoleman myös täällä Suomessa. Netissä vilisee miltei joka päivä erilaisia teurastamovideoita, että mitenkä erilaiset eläimet kärsivät meidän ruokavaliomme takia. Elävänä sinne vaan myllyyn murskattavaksi. Tai sitten tuosta vähän sähköiskua, että heittää päässä ja sattuu ihan pirusti jo valmiiksi, ja sitten sinne myllyyn niin että selkäranka katkee pikku hiljaa siinä kun kaikki muut huokoisemmat luut antaa ensin periksi. Tai hei! Mitä jos annetaan se sähköisku ja sitten heitetään eläin roikkumaan katosta yhdestä jalasta ja viilletään sen kurkku? Siis ihan 5/5 idea. Ei siinä. Eläimiä ollaan metsästetty ja tapettu niin kauan kuin ihminen on vain tajunnut, että tässä on kädessä minulla nyt kivi. Kivi on kova. Siitä saa terävän. Sen voi pistää Paten kylkeen ja Pate kuolee. Hei, nyt metsästetään! Ihminen on siis itse evoluution avulla kehittynyt sekaravinnonsyöjäksi, johon kuuluu sekä lihaa että marjoja, vihanneksia ja muuta syötäväksi kelpaavaa. Mutta ihmisiä on ollut 200 vuotta sitten hieman eri mittakaavassa kuin nyt.

1800-luvun alussa, ihmisiä oli noin miljardi ja silloin jokainen lehmä on saanut elää ja laiduntaa pelloilla. Karja on saanut hyödyntää ravinnokseen suoraan maasta saatavaa ruohoa, jolloin sitä ei ole tarvinnut niille erikseen kasvattaa. Nykypäivänä yli puolet viljellystä viljasta menee vain ja ainoastaan karjan ravinnoksi, jotta nämä lehmät voisivat tuottaa meille maitoa ja kasvaa tarpeeksi isoiksi, jotta me sitten saisimme sitä herkkujauhelihaa lautasillemme. Tällä hetkellä ihmisiä on maailmassa noin seitsemän miljardia, ja jos haluaisimme, että karja pystyisi laiduntamaan edelleen ilman, että sille täytyisi erikseen viljellä sen ravinto, pitäisi koko maailman viljeltäväksi kelpaavat maa-alueet käyttää laidunmaaksi vain ja ainoastaan karjoille. Ei ole kamalan hankala laskea yhteen sitä ruoka määrää mitä ihmiskunta säästäisi, jos edes puolet maailman ihmisistä lopettaisivat lihansyönnin. Tällöin lihankysyntä vähentyisi ja karjojen määrä vähentyisi oletettavastikin puoleen, jolloin ruokaa jäisi meille ihmisille. Ihmisille, jotka elävät joka ikinen päivä elämästään nälkäisinä. Jos taas jokainen lopettaisi lihansyönnin, loppuisi maailmassa vallitseva nälänhätä pikku hiljaa kokonaan.

No mutta kyllähän kasviksienkin viljely vaatii vettä ja laidunmaata?!?!? Niin tarvitseekin, mutta harva tietää sitä, että puolen kilon naudanlihakönttää varten tarvitaan noin 2500 litraa vettä. Tämä vesi kuluu ensin viljan viljelyyn karjan ruuaksi, sitten lehmien elämään ja kaikkiin muihin prosesseihin tässä matkan varrella. Lehmä syö päivittäin noin 64-68 kiloa rehua päivässä ja se juo keskimäärin noin 110-150 litraa vettä päivässä. Ihminen syö päivässä noin pari kiloa ruokaa ja juo noin 4-6 litraa vettä. Lehmä tuottaa vuodessa noin 8000litraa maitoa ja jotta lehmä tuottaisi maitoa, on sen synnytettävä joka vuosi yksi vasikka. Lehmiä siis pakkohedelmöitetään joka vuosi ja ne viettävätkin suuren osan elämästään raskaana. En ole itse ollut koskaan raskaana, joten en nyt voi asiaa lehmän puolesta kommentoida, mutta aika uuvuttavalta se näyttää. On totta, että myös esimerkiksi kissoja ja koiria ns. pakkohedelmöitetään koska niiden avulla tehdään bisnestä taas erilaisella lemmikkieläinsektorilla. Mutta ei joka vuosi ja yleensä näillä "eliittilemmikeillä" menee muutenkin elämässä pikkasen paremmin kuin tuotantoeläimillä. Koirien ja kissojen jalostaminen onkin sitten taas täysin toinen juttu ja siitähän voisi kirjoittaa myös avautumispostauksen jossain kohtaa! :) whii!

Mun tän hetkinen tieto kasvissyönnistä ja karjataloudesta perustuu suurelta osin parin dokumentin pohjalle ja myöskin hyvin deeppien keskusteluiden varaan mitä oon parin ystäväni kanssa käynyt. Yksi parhaimmista dokumenteista mitä oon nähnyt on nimeltään Cowspiracy. Se kestää noin 1,5h ja jokaisen tulisi katsoa se. Tiiän monia ihmisiä jotka on sen katsomisen jälkeen tullut vain nälkäiseksi, mutta on aika ihanaa huomata, että aika moni on myös sen nähdessään oikeasti ruvennut miettimään omia ruokailutottumuksiaan. Kyseinen dokumentti kertoo suurilta osin siitä, että kuinka karjatalous on suurin syy kasvihuoneilmiön kriittiseen lisääntymiseen. Mä voin vaikka vannoa, että yhdessäkään koulukirjassa ei lue tästä mitään. Tai jos mainitaan niin todella pinnallisesti. Sivuten asiaa niin, että se lähinnä mielletään siksi hippipaskaksi. Ihmisiä kannustetaan vähentämään autoilua, kierrättämään banaaninkuoret ja muovipaketit eri lootiin ja käymään nopeasti suihkussa. Liikenne- ja teollisuussektoria pidetään tietenkin pahimpana, koska se aiheuttaa massiiviset hiilidioksidipäästöt, jotka tuohoavat ympäristöämme. Missään ei lue sitä, että karjatalous tuottaa 65% maailman ilokaasuista, joka vaikuttaa ilmastonlämpenemiseen 296 kertaa enemmän kuin hiilidioksidi. Energiatuotannon hiilidioksidipäästöt on arvioitu nousemaan vuoteen 2040 mennessä noin 20% ja maataloudesta tulevat päästöt on arvioitu nousemaan 2050 vuoteen mennessä 80%. Tämä nousu johtuu siitä, että liha- ja maitotuotteidenkysyntä on laskettu nousemaan parissa kymmenessä vuodessa niin paljon. On myöskin laskettu, että maatalous on arviolta 51% vastuussa ihmisen aiheuttamasta ilmastonmuutoksesta. Ympäristötutkija Richard Oppenlander on laskenut, että jos lopettaisimme nyt kokonaan öljyn ja muiden polttoaineiden käytön pysyvästi, tulisimme silti ylittämään hiili- ja kasvishuonekaasujen enimmäismäärän vuoteen 2030 mennessä, vain kasvattamalla ja syömällä karjaa. Metaanikaasujen määrän vähentäminen tulisi näkymään ilmakehässä parin vuoden kuluttua vähentämisen jälkeen, kun taas hiilidioksidin vähentämisen jälkeen ilmakehässä ei tulisi tapahtumaan mitään ainakaan sataan vuoteen. 10 000 vuotta sitten 98% biomassasta koostui villieläimistä ja 1% koostui ihmisistä. Tällä hetkellä me ihmiset ja meidän omistamamme eläimet muodostavat 98% biomassasta, jolloin villieläimille jää 2%. Tärkeimmät syyt lajien sukupuuttoon ovat liikalaiduntaminen ja elinympäristöjen tuhoutuminen karjankasvatuksen ja ylikalastuksen takia. Yli 90% kaikista kaadetuista sademetsistä käytetään karjankasvatukseen. Sademetsiä tuhotaan jokaisella sekunnilla 0,4hehtaaria.  Niinku mitä? Miksei tätä lue oikeasti missään? Miksei ihmiset tiedä näitä asioita, vaikka niiden luulisi olevan ensimmäisiä asioita, joista meille informoidaan kun aletaan puhua ympäristöystävällisyydestä? Ja jos kukaan on sattunut huomaamaan, näistä asioista ei puhuta edes missään isoissa ympäristöjärjestöissä. Puhutaan vain kierrättämisestä ja kuinka kannattaa mennä bussilla, tai jopa pyörällä töihin. Sademetsientuhoutumisen syyksi selitetään vielä lukiossakin puuteollisuus ja IHAN OIKEASTI kumiteollisuus ja varmaan eukalyptusrasvojen kasvava kysyntä. Että auta armias jos unohdat ottaa Cittariin mukaan sen kestokassin ja ostat barbaarimaisesti muovikassin. Siis mitä paskaa ihmisille oikein syötetään?

No paskansyöttöön löytyy helposti yksi syy ja se on raha. Koska mikään muu ei pyöritä tätä maailmaa samalla lailla kuin kahiseva. Karjatalouden ympärillä liikkuu valtavia määriä rahaa. Se on yksi maailman isoimmista rahabisneksistä ja niin kauan kuin se tuottaa niin järkyttäviä summia rahaa, se ei ole tulossa loppumaan ennen kuin se tyrehdytetään ruohonjuuritasolta. Vilkaiskaapa huviksenne vaikka Greenpeacen sivuille ja katsokaa mitä kaikkea sieltä löytyy karjatuotannon vähentämiseksi. Puhutaan kyllä biodiversiteetin heikkenemisestä ja siitä kuinka sademetsät tuhoutuvat, mutta oikeaa ongelmaa ei sivutakaan. Kehittyvissä maissa karjatalouden takia mieltänsä osoittaneet ihmiset saatetaan tappaa, koska karjatalouden todellisia kasvoja ei haluta tulla julki. Siitä ei puhuta, vaan ihmiset vaiennetaan (rahalla). Raha aiheuttaa myös muita ongelmia ihmisten ruokatottumuksissa. Luomuliha ja eettisesti tuotetut tuotteet ovat kalliita ja kaikilla ei ole varaa elää luomutilan naudanfileellä. Paitsi kotona asustelevat kanat eivät ole kamalan kalliita. Mutta en ehkä itsekään nyt tähän 28neliön huoneeseeni majoittaisi luomukanoja tuottamaan minulle kananmunia. Kämppiseni kanssa meillä on monta kertaa ollut puhetta minun kasvissyönnistäni. Veera syö lihaa ja maitotuotteita joka päivä. Minä ällöttelen hänen pinaattikananmunajauhenlihaoksennus-piirakkaansa kun Veera taas on nimittänyt mun vakkari viherpirtelöni vihreäksi kuolemaksi. Veera on hyvin tietoinen näistä faktoista (koska olen pitänyt siitä huolen), mutta hänen budjettinsa ei kestäisi kasvisruokavaliota. Veera urheilee paljon, ja myöskin kuluttaa ruokaa aivan eri mittakaavassa kuin minä. Myöskin ottaen huomioon, ettei Veeralla ole ruokkivia sukulaisia alle 50kilometrin säteellä kamalan montaa, niin ymmärrän hänen kantansa asiaan varsin hyvin. On totta, että on hieman kallista ja hankalaa olla vegaaninen urheilija, joka tarvitsee ruokavalioonsa suuria määriä proteiinia. Vegaaniruuan tekeminen vie yleensä hieman enemmän aikaa ja sen hankkiminen jääkaappiin on vielä sitäkin hankalampaa ainakin täällä Suomessa opiskelijabudjetilla.

Päätin tähän loppuun vielä jakaa videon, jossa on mun mielestä superhyviä kommentteja yhdeltä ruoka-asiantuntijalta. Miettikää oikeasti, että minkälainen vaikutus teillä itsellä on ympäristöönne. Oon ite tähän mennessä ajatellut etten koskaan aio äänestää, mutta tajusin juuri, että eihän se niin mene, että kuvittelen oman turhan yhden ääneni olevan täysin mitätön. Meillä kaikilla on vaikutusvaltaa. Jokainen pystyy tekemään maailmasta hieman paremman paikan omilla valinnoillaan. Pelastat vaikka sen yhden lehmän hengen. Tai pelastat oman lapsenlapsenlapsesi hengen yrittämällä taata hänellekin puhdasta ilmaa hengitettäväksi. Maailma tulee tuhoutumaan aika nopeasti ellei me kaikki tehdä asialle jotain. Sinä, heteromies joka nyt luet tätä tekstiä ja mietit, että mitähän ne äijät sitten saunassa sanovat kun käärit omaan kiuasmakkarafolioosi maissin sen makkaran sijasta, tulet hyvin luultavasti herättämään ennakkoluuloja ystäväpiirissäsi aluksi, mutta aika nopeasti se ennakkoluulo muuttuu kateudeksi, koska vegaaniruualla on myös yksi aika posiitivinen vaikutus ulkonäköön. Nimittäin kroppa sen kun kiristyy porkkana kerrallaan ;)

Tervetuloa Tampereen yliopistoon!

Aloitin siis opintoni Tampereen yliopistossa tänä syksynä. Luen venäjän kieltä, kulttuuria ja kirjallisuutta ja ideana olisi valmistua kääntäjäksi. Ennen yliopistoon pääsyä olin lukenut 1,5vuotta venäjän kieltä lukiossa ja loput puoli vuotta periaatteessa opiskelin itse. Tämän puolen vuoden aikana, jolloin luin pääsykokeisiin, lukion venäjän opettajani auttoi minua muiden tasoiseksi venäjän kielen taitajaksi. Hän siis preppasi minun taitojani joka viikko kaksi kertaa. Ilman palkkaa. Pelkkänä hyväntekeväisyytenä. Hain ensimmäisenä hakuvaihtoehtona Helsingin yliopistoon ja seuraavana Tampereelle. Kaikki osaa varmaan tässä kohtaa päätellä, että mulla ei ihan riittänyt pääkaupungin kouluun saakka. Neljä pistettä ja olisin päässyt muuttamaan unelmakaupunkiini, jonne olen halunnut muuttaa jo monta vuotta. Sukulaisten hieman jarrutellessa unelmaani kuvittelin hylsyjen tullessa etten pääsisi enää mihinkään muuhunkaan kouluun, koska olin periaatteessa lukenut vain Helsingin yliopiston vanhoja pääsykokeita koko kevään.

Tampereen yliopiston pääsykoe oli naurettavan helppo. Se tuntui niin helpolta, että olin varma sen olevan jossain määrin farssi omalla kohdallani. Että olisin ymmärtänyt kaikki kysymykset väärin tai muuten vaan olisin hikipäissäni sutannut kokeeseen väärät vastaukset, vaikka osasinkin melkein jokaisen epämääräisen verbin taivutuksen ennen pääsykoetta.

Saavuin töiden jälkeen takaisin kotiin Pirkkalaan ja äitipuoleni ryntää minua pihalle vastaan kädessään paksu kirjekuori. Hän yrittää selkeästi hillitä hymyään ja innoita vähemmän mitä haluaisi. Epäröin. Avaan kirjeen. I'm in. Sit itkettiin ja halittiin paljon. Ja laitettiin viesti venäjän opettajalleni. Tämä oli puoliksi hänen ansiostaan.
Moni sukulaiseni lähetti minulle onnitteluviestejä ja kaikki tuntuivat olevan minusta ylpeitä. Se tuntui hullun hyvältä. Minä, MINÄ, olin nyt sisällä yliopistossa ja pääsisin avaamaan uuden sivun elämässäni. Kaikki ovet olivat nyt avoinna ja oli ihme, että pääsin suoraan lukiosta korkeakouluun. Muistan enoni lähettäneen minulle viestin, jossa hän lähetti miljoona peukkua ja kirjoitti: "Nyt sulla on tulevaisuus taattu ainakin kolmeksi vuodeksi."

Ja sehän tässä alkoikin sitten jossain kohtaan pelottamaan.

Venäjän kieli on yksi kauneimmista kielistä mitä tiedän. Sillä luon itselleni etulyöntiaseman työmarkkinoilla ja tulen saamaan takuuvarmasti itselleni työpaikan, jopa ehkä ulkomailta. Ja sitähän minä olin halunnut. Päästä maailmalle. Nähdä mitä kaikkea täällä pallolla onkaan. Koin olevani aika hyvä venäjässä ennen yliopistoon tuloa. En koe enää näin viiden kuukauden jälkeen :). Iskä aloitti lukemaan venäjää omatoimisesti kotona sairaslomansa ajankuluksi ja uskon, että jopa hän ohittaa kohta minun taitoni. Hävettää myöntää etten ole päässyt yhdestäkään venäjän kieleen liittyvästä kokeesta läpi ensimmäisellä yrityksellä ja paras numeroni yliopistossa on ollut 2. Aika moni on sanonut, että alussa kaikilla on hankalaa. Oon pannut merkille ettei muuten ole. Jos professori haluaa luennolla erikseen nostaa minun ja parin muun opiskelijan nimet muiden kuultavaksi vain siksi, että voi nöyryyttää taitojamme muiden kuullen, en koe itseäni kamalan onnistuneeksi. Professori koki tarpeen esimerkiksi mainita, kuinka hän luulee ettemme ole oppineet mitään koko kurssilla ja kuinka tällaisten virheiden tekijöiden ei pitäisi päästä edes lukiosta läpi. Myöhemmin hän selitteli tilannetta Murphyn lailla, että siinä kohtaa hänellä lähti vähän isompi lumipallo valumaan mäkeä alaspäin. Hän myöskin halusi nimille kasvot, koska ei kolmen kuukauden aikana jaksanut opetella edes keitä me olemme. Ymmärrän. Tessa-Liina on aika pitkä ja epätavallinen nimi. Hankalahan se on muistaa. Mutta toinen tällainen onnistumisen hetki yliopistourani aikana oli historian kurssilla. En ollut sitten vaivautunut opettelemaan jokaisen Venäjällä hallinneen tsaarin nimeä ja heidän hallituskausiensa vuosilukuja. Minun olisi myöskin kuulunut opetella venäläiset säveltäjät, taidemaalarit, laulajat ja muut taideihmiset sitä historian kurssia varten. Pliis, opiskelen venäjän kieltä ja Ville Haapasalo tuli mulle uutena nimenä viime viikolla ja nyt sitten pitäisi tietää koska maaorjuus loppu Venäjällä. Ok 1861 (luin paljon).

Mua vähän pelottaa, että mitä tästä oikein tulee. Tiedän tasan tarkkaan sen, että kääntäjäksi mua ei tulla koskaan palkkaamaan mihinkään firmaan. Haluan kuitenkin saada tehtyä kandin tästä, ja ylittää itseni. Haluan pystyä sanomaan, että minulla on kandidaatin tutkinto. Haluan pitää haalareita torstaisin kun kömyän Ilonasta Teiskontielle. Haluan syödä Minervan ruokaa hintaan 2,60. Haluan pitää tinderissä koulupaikkana Tampereen yliopiston. Haluan tätä. Vai haluanko statuksen? (ja halvan lounaan) Haluanko pystyä sanomaan, että jumankaaauta älä sinä amkkilainen tule siinä heiluttelemaan jotain amkki-haalareitasi. Haluanko vain elää unelmaa siitä, että oon päässyt yhteen Suomen kovimmista kouluista? Koska onhan se aika kiva, kutsua itseään yliopisto-opiskelijaksi. Se tuntuu niin mun jutulta. Mutta jatkuva epäonnistuminen ei tunnu.
Jos siis tähän mennessä jollakin ei ole tullut vastaan mun kiukkuhetkeä, jossa laskeudun 13-vuotiaan tasolle ja kiukkuilen, koska kaikki ei mennyt täydellisesti, niin joo, olen perfektionisti tietyissä asioissa ja ruoskin itseäni myös sen mukaisesti. Kun samaan syssyyn laitetaan vielä temperamenttia ja lyhyt pinna niin, ihan oikeasti, voisi luulla, että en ole täyttämässä 20v syyskuussa. Viimeisen puolen vuoden aikana, kiukkuja on tullut enemmän kuin koskaan. Olen raivonnut, mutta samalla myös opetellut olemaan aikuinen näissä tilanteissa. Välillä kiukku meinaa myös epäonnistumisen fiilistä. Sitä fiilistä, kun et vaan ymmärrä ja et vaan taas jaksa myöntää itsellesi, että kuinka huono jossain olet. Koulupäivät rakentuvat periaatteessa kiukkuketjuista. Aamulla kielioppi: "siis kyllähän te nyt tämän verbin tiedätte! se on 'ripustaa seinälle' ja seuraavana on 'ripotella jonkun päälle'." eli kiukku ja sisään pakotettu kyynel. Iltapäivällä sanasto- ja rakennekurssi: ihan vaan pelkkä kiukku. Illalla terveystieto: päivän kohokohta.

Otin siis nyt kolmos-periodiin ensimmäisiä valinnaisia kursseja ja yksi niistä on terveystieto. Ne tunnit on ollut parhaita tunteja koko yliopistossa. Asioita, joita ymmärrän ja mukavia luennoitsijoita, joilta ongelman ilmetessä ei hävetä kysyä tarkennusta asiaan kun asiaan. Luennot ovat mielenkiintoisia ja venäjänkin opiskelu on tuntunut mukavammalta kun sen rinnalle on saanut jotain ihan erilaista. Mulla on ollut ihan erilailla energiaa ja tahtoa kehittyä. Illat on venynyt pitkiksi luentopäiväkirjaa kirjoittaessa, mutta eipä ole kauheasti haitannut menoa kun luennolla käyminen tuntuu kivalta harrastukselta. Oon imenyt itteeni tietoa kun sieni. Oon saanut tiedonjanoni takasin ja se jano on levinnyt myös muille luennoille. Ehkä oon sittenkin löytänyt oman tapani opiskella. Valitsen pikkasen kaikkea ja pidän lyhyen pinnani jatkuvasti mielenkiintoisten asioiden äärellä, mutten kuitenkaan liian kauan, koska sitten kyllästyn. Mutta mulla on siihen vielä oikeus. 19-vuotias on vielä teini ja saa vaihtaa mielipidettään useasti. Mutta sit oon aikuinen kun isi kieltää jonkun asian kun oon mukamas niin nuori. Isi lol.

Toinen juttu sitten onkin se, että kenen kanssa mä siellä koulussa pyörin. Nää tyypit on kohdannut kuuluisan kiukun ja niiden kanssa vietän suurimman osan ajastani arkisin, koska siellähän me yhdessä plärätään puhelimia yliopistolla. Puhutaan paskaa vähän kaikesta ja kaikista ja nauretaan mahat kipeinä joka ikinen päivä. Tai jos ei naureta niin kaikkia sitten vituttaa yhdessä ihan yhtä paljon. Näytetään sellaiselta riparilaumalta, joilla on niin kivaa ja sitten haetaan yhdessä isosiksi ensi vuonna eikä koskaan erota ja ollaan ikuisesti ystäviä. Ollaan porukkana niin läppä, että mua ei enää edes hävetä. Koulunkäynti tuntuu kivalta, kun tiedän, että näen joka päivä ne samat naamat siellä luennoilla. Näistä tyypeistä oon saanut varmasti lifelong-kamuja, joidenka kanssa pystyn olemaan erossa pari kuukautta ja sitten kun taas nähdään niin tuntuu siltä, että aikaa ei olisi kulunut ollenkaan. Ollaan kaikki ihan saman verran pihalla ja vihataan kaikki yhtä paljon runoanalyysejä ja kasin aamuja. Jos JA KUN rakkaat fuksiystävät luette tän, kiitos että löydytte tuolta yliopistolta.
Hieman hassua, että tässä nyt kun just kirjotan tätä, spotifyn sekoituksella tulee Ressu Redfordin - Älä mee. <3333333333

Huh mikä brainstorm tästä tuli. Jälkeenpäin keksin taas miljoona ja sata muuta asiaa mitkä tähän olisi voinut paiskaa mukaan. Mutta jos joku haluaa jakaa omia turhautumisen tunteita niin bring it on, vastailen mielelläni!

Terveisin

Hattarapää