Tervetuloa Tampereen yliopistoon!

Aloitin siis opintoni Tampereen yliopistossa tänä syksynä. Luen venäjän kieltä, kulttuuria ja kirjallisuutta ja ideana olisi valmistua kääntäjäksi. Ennen yliopistoon pääsyä olin lukenut 1,5vuotta venäjän kieltä lukiossa ja loput puoli vuotta periaatteessa opiskelin itse. Tämän puolen vuoden aikana, jolloin luin pääsykokeisiin, lukion venäjän opettajani auttoi minua muiden tasoiseksi venäjän kielen taitajaksi. Hän siis preppasi minun taitojani joka viikko kaksi kertaa. Ilman palkkaa. Pelkkänä hyväntekeväisyytenä. Hain ensimmäisenä hakuvaihtoehtona Helsingin yliopistoon ja seuraavana Tampereelle. Kaikki osaa varmaan tässä kohtaa päätellä, että mulla ei ihan riittänyt pääkaupungin kouluun saakka. Neljä pistettä ja olisin päässyt muuttamaan unelmakaupunkiini, jonne olen halunnut muuttaa jo monta vuotta. Sukulaisten hieman jarrutellessa unelmaani kuvittelin hylsyjen tullessa etten pääsisi enää mihinkään muuhunkaan kouluun, koska olin periaatteessa lukenut vain Helsingin yliopiston vanhoja pääsykokeita koko kevään.

Tampereen yliopiston pääsykoe oli naurettavan helppo. Se tuntui niin helpolta, että olin varma sen olevan jossain määrin farssi omalla kohdallani. Että olisin ymmärtänyt kaikki kysymykset väärin tai muuten vaan olisin hikipäissäni sutannut kokeeseen väärät vastaukset, vaikka osasinkin melkein jokaisen epämääräisen verbin taivutuksen ennen pääsykoetta.

Saavuin töiden jälkeen takaisin kotiin Pirkkalaan ja äitipuoleni ryntää minua pihalle vastaan kädessään paksu kirjekuori. Hän yrittää selkeästi hillitä hymyään ja innoita vähemmän mitä haluaisi. Epäröin. Avaan kirjeen. I'm in. Sit itkettiin ja halittiin paljon. Ja laitettiin viesti venäjän opettajalleni. Tämä oli puoliksi hänen ansiostaan.
Moni sukulaiseni lähetti minulle onnitteluviestejä ja kaikki tuntuivat olevan minusta ylpeitä. Se tuntui hullun hyvältä. Minä, MINÄ, olin nyt sisällä yliopistossa ja pääsisin avaamaan uuden sivun elämässäni. Kaikki ovet olivat nyt avoinna ja oli ihme, että pääsin suoraan lukiosta korkeakouluun. Muistan enoni lähettäneen minulle viestin, jossa hän lähetti miljoona peukkua ja kirjoitti: "Nyt sulla on tulevaisuus taattu ainakin kolmeksi vuodeksi."

Ja sehän tässä alkoikin sitten jossain kohtaan pelottamaan.

Venäjän kieli on yksi kauneimmista kielistä mitä tiedän. Sillä luon itselleni etulyöntiaseman työmarkkinoilla ja tulen saamaan takuuvarmasti itselleni työpaikan, jopa ehkä ulkomailta. Ja sitähän minä olin halunnut. Päästä maailmalle. Nähdä mitä kaikkea täällä pallolla onkaan. Koin olevani aika hyvä venäjässä ennen yliopistoon tuloa. En koe enää näin viiden kuukauden jälkeen :). Iskä aloitti lukemaan venäjää omatoimisesti kotona sairaslomansa ajankuluksi ja uskon, että jopa hän ohittaa kohta minun taitoni. Hävettää myöntää etten ole päässyt yhdestäkään venäjän kieleen liittyvästä kokeesta läpi ensimmäisellä yrityksellä ja paras numeroni yliopistossa on ollut 2. Aika moni on sanonut, että alussa kaikilla on hankalaa. Oon pannut merkille ettei muuten ole. Jos professori haluaa luennolla erikseen nostaa minun ja parin muun opiskelijan nimet muiden kuultavaksi vain siksi, että voi nöyryyttää taitojamme muiden kuullen, en koe itseäni kamalan onnistuneeksi. Professori koki tarpeen esimerkiksi mainita, kuinka hän luulee ettemme ole oppineet mitään koko kurssilla ja kuinka tällaisten virheiden tekijöiden ei pitäisi päästä edes lukiosta läpi. Myöhemmin hän selitteli tilannetta Murphyn lailla, että siinä kohtaa hänellä lähti vähän isompi lumipallo valumaan mäkeä alaspäin. Hän myöskin halusi nimille kasvot, koska ei kolmen kuukauden aikana jaksanut opetella edes keitä me olemme. Ymmärrän. Tessa-Liina on aika pitkä ja epätavallinen nimi. Hankalahan se on muistaa. Mutta toinen tällainen onnistumisen hetki yliopistourani aikana oli historian kurssilla. En ollut sitten vaivautunut opettelemaan jokaisen Venäjällä hallinneen tsaarin nimeä ja heidän hallituskausiensa vuosilukuja. Minun olisi myöskin kuulunut opetella venäläiset säveltäjät, taidemaalarit, laulajat ja muut taideihmiset sitä historian kurssia varten. Pliis, opiskelen venäjän kieltä ja Ville Haapasalo tuli mulle uutena nimenä viime viikolla ja nyt sitten pitäisi tietää koska maaorjuus loppu Venäjällä. Ok 1861 (luin paljon).

Mua vähän pelottaa, että mitä tästä oikein tulee. Tiedän tasan tarkkaan sen, että kääntäjäksi mua ei tulla koskaan palkkaamaan mihinkään firmaan. Haluan kuitenkin saada tehtyä kandin tästä, ja ylittää itseni. Haluan pystyä sanomaan, että minulla on kandidaatin tutkinto. Haluan pitää haalareita torstaisin kun kömyän Ilonasta Teiskontielle. Haluan syödä Minervan ruokaa hintaan 2,60. Haluan pitää tinderissä koulupaikkana Tampereen yliopiston. Haluan tätä. Vai haluanko statuksen? (ja halvan lounaan) Haluanko pystyä sanomaan, että jumankaaauta älä sinä amkkilainen tule siinä heiluttelemaan jotain amkki-haalareitasi. Haluanko vain elää unelmaa siitä, että oon päässyt yhteen Suomen kovimmista kouluista? Koska onhan se aika kiva, kutsua itseään yliopisto-opiskelijaksi. Se tuntuu niin mun jutulta. Mutta jatkuva epäonnistuminen ei tunnu.
Jos siis tähän mennessä jollakin ei ole tullut vastaan mun kiukkuhetkeä, jossa laskeudun 13-vuotiaan tasolle ja kiukkuilen, koska kaikki ei mennyt täydellisesti, niin joo, olen perfektionisti tietyissä asioissa ja ruoskin itseäni myös sen mukaisesti. Kun samaan syssyyn laitetaan vielä temperamenttia ja lyhyt pinna niin, ihan oikeasti, voisi luulla, että en ole täyttämässä 20v syyskuussa. Viimeisen puolen vuoden aikana, kiukkuja on tullut enemmän kuin koskaan. Olen raivonnut, mutta samalla myös opetellut olemaan aikuinen näissä tilanteissa. Välillä kiukku meinaa myös epäonnistumisen fiilistä. Sitä fiilistä, kun et vaan ymmärrä ja et vaan taas jaksa myöntää itsellesi, että kuinka huono jossain olet. Koulupäivät rakentuvat periaatteessa kiukkuketjuista. Aamulla kielioppi: "siis kyllähän te nyt tämän verbin tiedätte! se on 'ripustaa seinälle' ja seuraavana on 'ripotella jonkun päälle'." eli kiukku ja sisään pakotettu kyynel. Iltapäivällä sanasto- ja rakennekurssi: ihan vaan pelkkä kiukku. Illalla terveystieto: päivän kohokohta.

Otin siis nyt kolmos-periodiin ensimmäisiä valinnaisia kursseja ja yksi niistä on terveystieto. Ne tunnit on ollut parhaita tunteja koko yliopistossa. Asioita, joita ymmärrän ja mukavia luennoitsijoita, joilta ongelman ilmetessä ei hävetä kysyä tarkennusta asiaan kun asiaan. Luennot ovat mielenkiintoisia ja venäjänkin opiskelu on tuntunut mukavammalta kun sen rinnalle on saanut jotain ihan erilaista. Mulla on ollut ihan erilailla energiaa ja tahtoa kehittyä. Illat on venynyt pitkiksi luentopäiväkirjaa kirjoittaessa, mutta eipä ole kauheasti haitannut menoa kun luennolla käyminen tuntuu kivalta harrastukselta. Oon imenyt itteeni tietoa kun sieni. Oon saanut tiedonjanoni takasin ja se jano on levinnyt myös muille luennoille. Ehkä oon sittenkin löytänyt oman tapani opiskella. Valitsen pikkasen kaikkea ja pidän lyhyen pinnani jatkuvasti mielenkiintoisten asioiden äärellä, mutten kuitenkaan liian kauan, koska sitten kyllästyn. Mutta mulla on siihen vielä oikeus. 19-vuotias on vielä teini ja saa vaihtaa mielipidettään useasti. Mutta sit oon aikuinen kun isi kieltää jonkun asian kun oon mukamas niin nuori. Isi lol.

Toinen juttu sitten onkin se, että kenen kanssa mä siellä koulussa pyörin. Nää tyypit on kohdannut kuuluisan kiukun ja niiden kanssa vietän suurimman osan ajastani arkisin, koska siellähän me yhdessä plärätään puhelimia yliopistolla. Puhutaan paskaa vähän kaikesta ja kaikista ja nauretaan mahat kipeinä joka ikinen päivä. Tai jos ei naureta niin kaikkia sitten vituttaa yhdessä ihan yhtä paljon. Näytetään sellaiselta riparilaumalta, joilla on niin kivaa ja sitten haetaan yhdessä isosiksi ensi vuonna eikä koskaan erota ja ollaan ikuisesti ystäviä. Ollaan porukkana niin läppä, että mua ei enää edes hävetä. Koulunkäynti tuntuu kivalta, kun tiedän, että näen joka päivä ne samat naamat siellä luennoilla. Näistä tyypeistä oon saanut varmasti lifelong-kamuja, joidenka kanssa pystyn olemaan erossa pari kuukautta ja sitten kun taas nähdään niin tuntuu siltä, että aikaa ei olisi kulunut ollenkaan. Ollaan kaikki ihan saman verran pihalla ja vihataan kaikki yhtä paljon runoanalyysejä ja kasin aamuja. Jos JA KUN rakkaat fuksiystävät luette tän, kiitos että löydytte tuolta yliopistolta.
Hieman hassua, että tässä nyt kun just kirjotan tätä, spotifyn sekoituksella tulee Ressu Redfordin - Älä mee. <3333333333

Huh mikä brainstorm tästä tuli. Jälkeenpäin keksin taas miljoona ja sata muuta asiaa mitkä tähän olisi voinut paiskaa mukaan. Mutta jos joku haluaa jakaa omia turhautumisen tunteita niin bring it on, vastailen mielelläni!

Terveisin

Hattarapää